Ikävöi, ihminen
Kaipaa kauneinta muiston ja toiveen
Päiviä lapsuuden
Aikoja armaita hempeän hoiveen
Isää ja äitihiä
Veljiä, siskoja vierailla mailla
Untesi neitiä
Häntä mi' pois meni hämärien lailla
Muistatko aihikaa
Milloin sun aamusi nous' elon kultaan
Lempesi taikaa
Riemuja ammoin jo menneitä multaan
Retkiä marja**a
Laineita soiluvan salmen ja lahden
Käyntejä karja**a
Kesäyön ääniä yksin ja kahden
Kaipaatko milloin
Pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi
Istuen illoin
Tuntien hiljaa maatuvas maaksi
Kun kaikki haipuu
Kaikki niin kaunis ja päämäärä pyhä
Vitkahan vaipuu
Vaikka sä korkeelle kurkotat yhä
Nauratko koskaan
Silloin sä naurua ivan ilkamoivan
Säikytkö, joskaan
Kuule et muuta kuin oman äänes soivan
Painatko pääsi
Silloin sä peljäten, kulmilta harmaan
Särkyykö jääsi
Muistosta, toiveesta mennehen, armaan
Itketkö, ihminen
Silloin sä kauneinta tiedon ja tunnon
Hienointa sydähämen
Herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon
Kuuletko hukkaan
Juoksevan hetkiä mittaavan hiekan
Päivies kukkaan
Näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan
Kyynelten armo
Syntymälahjoista laupein on meille
Surun suuren tarmo
Kylvetty siunaten sydämien teille
Kärsien kestät
Silloin kun nauttien sortuisit ammoin
Itkien estät
Itsesi vallasta tyhjyyden kammoin
Ikävöi, ihminen
Taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen
Rannalta tuskien
Nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen
Kultainen helää
Ihmisen ikävöivän sielussa kieli
Etsimys elää
Maaksi kun maatuu jo tyytyväinen mieli